Ala-asteella

Niinhän siinä sitten kävi, että innostus lähestulkoon lopahti heti blogin avaamisen jälkeen. Eikä siinä mitään yllättävää, onhan tässä lisäksi ollutkin vaikka minkälaisia kiireitä reissaamisesta vapaapäivien viettämiseen. No ei, oon mä koulussakin ja vähän myös töissä käynyt.

Sain toiveen kirjottaa aiheesta adhd ala-asteella. Ala-asteajat tuolla aivosopukoissa on lievästi sanottuna pienehkön pölykerroksen alla, mutta mindfulness-, white noisy- ja concerta-cocktail saakoon toimia mikrokuituliinana. Elikkäs oikeastihan mitään mindfulnessia en tässä ala harjoittamaan sillä koen kyseisen toimenpiteen erittäin tylsänä.(Vaikka en sitä koskaan olekaan kokeillut, mutta kuvia nähnyt ja tylsää on.) White noisya, aivot sumentavaa tasaista taustahurinaa, en myöskään jaksa nyt laittaa soimaan, saatan nimittäin nukahtaa ja epähuomiossa julkaista jotain sopimatonta tai lukukelvotonta tekstiä ja jakaa sen kaikelle maailmalle. Concertan otin jo aamulla, joten sen vaikutusta en kykene kumoamaan. Noniin asiaan siis.

Eskarissa, joka kai ala-asteeseen kuuluvaksi voidaan lukea, olen viettänyt elämästäni n. 2 viikon pituisen ajan, joten siellä en vissiin ehkä, toivottavasti aiheuttanut mitään sen kummempia hämminkejä. Sen sijaan heti ekasta luokasta lähtien on ollut erilaisia ongelmia joita ei kuitenkaan koulussa tunnistettu, koska en ollut se stereotypiset kriteerit täyttävä adhd-poika jonka käyttäytyminen suorastaan huusi diagnoosia ja hoitoa.

Ihan alimmilla luokilla muistan tehneeni tehtävät nopeasti, että pääsen tekemään äkkiä jotain mielenkiintoisempaa. Olen siis sotkenut varmaan jokaisen tehtäväpaperin reunukset ja kääntöpuolen odottaessani pääsyä pois luokasta. Myös kynät ja kynnet tuli pureskeltua perusteellisesti, viivottimia katkeili ja kumit murenivat pulpetinkannelle. Kunnes tuli matikka, matikan mukana oppimisvaikeudet sekä koulunkäynninavustaja, joka yritti saada jotain taottua ekaluokkalaisen tyhjyyttä kumisevaan matikkapäähän. Muistan aina missä luokassa ja millä paikalla olen istunut, muistan kuinka avustaja oli odottamassa pulpettini ääressä jokaisen matikan tunnin alussa. Tasan siihen hetkeen päättyi välitunnin tuoma ilo, tiesin että itkua on taas pidäteltävä ja hermostumista vältettävä. Siellä ne muut oppilaat terottelivat kyniään jatkaakseen laskuja, kyselivät lisätehtäviä ja ehtivät kotiläksytkin jo tehdä. Mutta minä se vain tein samaa tehtävää uudestaan ja uudestaan, yritin ymmärtää mitä edes käskettiin laskea. Kunnes tunti loppui, aika loppui, ja taas olin jäljessä yhtä tuntia enemmän. Pääsin kuitenkin matikan kokeet läpi. Nelosella sain ensimmäisen hylätyn vaikka olin lukenut ja yritin tosissani. Opettaja sanoi laiskaksi ja laittoi kotiin viestiä, josta ilmeni että olin epäonnistunut tarkoituksella. Kotona onneksi ymmärrettiin, sain iskältä opetusta ja pääsin kokeen läpi juuri ja juuri alimman pisterajan ylittäen. Tämmöstä taistelua matikan kanssa, onneks muitten aineitten kanssa on ollu vähän paremmat suhteet. Paitsi ainiin, tietysti käsityöt ja kuvis. Yläasteella en saanut yhtäkään kässätyötä valmiiksi, ala-asteella taisin jotain barbien peittoja saada tehdyksi. Ja yhden lapasen resorista puolet! Olen ollut aina molempikätinen joten hienomotoriikka ei ole päässyt kehittymään ja siihen kun lisää vielä adhd:n aiheuttamat motoriset häiriöt niin ai että mitä taiteellisia luomuksia sitä saakin aikaiseksi.

Todistuksia katsottaessa olen käyttäytynyt kympin tai ysin arvoisesti. En tiedä onko nämä kuitenkaan ihan paikkansa pitävät koska muistan kaikkien saaneen ala-asteella vähintään 9 käyttäytymisestä. En ole riehunut luokassa, mutta muistan saaneeni monta kertaa syytöksiä opettajilta asioista joita en ole tehnyt. Milloin olin kiusannut muita, rikkonut koulun tai muiden omaisuutta ja ompa opettaja luokassakin käskenyt Rebekan olla hiljaa vaikka kyseisellä hetkellä olin kotona sairastamassa. Ehkä olen kuitenkin keskimääräistä enemmän mölissyt tunneilla, näyttänyt ja kertonut mielipiteeni ja nauranut sopimattomissa tilanteissa. Olen puolustanut kaveria niin kovasti, että jouduin itse puhutteluun, jossa sitten ehkä hieman saatoin kiivastua, lyödä nyrkillä pöytään ja päästää suustani sopimattomia asioita isoon ääneen huutaen vieraalle aikuiselle. Tämän seurauksena sain käteen mustelman, kähisevän äänen ja raivosta punaisen naaman seuraavan viikon ajaksi. Aina olen onnistunut olemaan kylmänviileä ja asiallisen rauhallinen. Ihan pienestä pitäen. Ja vastaanvanlaista tapahtumaahan ei tosiaan ole esimerkiksi yläasteella sattunut... Eikä siis muutenkaan ikinä ole mitkään tavarat lennellyt äänitorven saattamana.

Ala-asteella yritin aina vältellä tylsyyksiä ja (harmiksi) se meijän koulussa onnistuikin hyvin. Osa opettajista antoi luvan käyttää aikaa mm. akvaarion siivoamiseen, siivouskopin siivoamiseen, luokkien siivoamiseen, kukkien kastelemiseen, huonekalujen uudelleen järjestämiseen, näytelmien harjoittelemiseen sekä kaikkeen muuhun järkevään kuten tarinoiden kirjoittamiseen. Ompa sitä joskus tilailtu keittäjän kauppatuomisina vessoihin hajusteita, joiden asentaminenhan vie koko tunnin aikaa. Enkä tietenkään ollut ainut joka tätä käytti hyödyksi, mutta tämmöselle muutenkin koulussa ja keskittymisessä huonosti pärjäävälle oikein kaivettiin kuoppaa. Että sinne vaan pohjalle rohkeasti, on kato sitte sitä haastetta siinä ylös kiipeämisessä. Pienet kyläkoulut ne on niin hyvästä kuin pahastakin.

Olen myös keksinyt satuja eli suomeksi sanottuna valehdellut kavereilleni erinäisistä asioista. Onneksi se on loppunut suunnilleen samaan hetkeen kutosluokan päättäjäisten suvivirren kanssa. Hmm, mikäli osa entisistä luokkalaisistani vielä sattuu luulemaan, minun iskäni ei pelaa Oulun Kärpissä jääkiekkoa. Jos ootte ihmetelly miks ei oo kameroilla ja pistetaulukoilla näkyny, niin nytpä tiiätte.

Mikäli äitiltä kysytään, erittäin yleistä toimintaa kouluikäisenä oli karkailu. Olen huidellut menemään pitkin kyliä ja saattanut mennä kaverilta toiselle lupaa kysymättä. Kavereitten äidit kyseli, että onko lupa tulla ja minähän vastasin aina luvan olevan myönnetty. Siinä sitten muutaman tunnin päästä nolona tein kotiinlähtöä kun äiti oli hädissään soitellu koko pitäjän ympäri ja ilmeni että mitään lupaa ei tosiaankaan ollut.

Ja kuten nyt kirjoittamisen aikana, jo pienempänä sain tämmösiä adhd-ihmisille tyypillisiä flow-tiloja. Tämä se vasta onkin mahtavaa! Unohtaa kaiken muun paitsi sen mitä on tekemässä. Ei tunnu nälkä, ei jano, metelit ei paljoo häiritse, mikään paikka ei puudu ja ajatus vaan lentää, ajankulusta ei tietoakaan. Vaikka ulkona satais vaakatasossa hevosen kokosia rakeita, ei sekään haittaa kun on päättänyt myydä pikkuveljen parhaat- rasiat loppuun.

Lopuksi vielä lyhyt opetus liiallisesta uteliaisuudesta. Mikäli kutosluokkalaisena pääset lastenhoitohommiin, älä kaivele kylppärin kaappeja ihan vaan huvikses ilman mitään tarkotusta. Voit saada potkut kuten minä, heti toisena työpäivänä. Varkaaksi luultiin, syyttä suotta, eihän sitä voi tietää mitä muut säilyttävät kaapissaan jos ei ota selvää!

Onneks nykyään osaa tunnistaa itessään näitä piirteitä ja järkeistää toimintaa! Huh, olis se raskasta kaivella kaikkien kaappeja jatkuvasti, juosta kavereilla ympäri kyliä, hakata nyrkkiä pulpettiin ja käydä pyytelemässä ihmisten ovilla anteeks hölmöilyjä.

Älä tunge nokkaasi joka paikkaan